Kreikkalaisella pasaasilla kohtasin kerran parrakkaan virkaveljeni, kreikkalaisen papin. Totesimme oitis olevamme kollegoja. Mutta äkkiä hän sitten hätkähti. Missä on partasi? Et voi olla pappi ilman partaa, hän jatkoi.
Kerroin, että toisin kuin kreikkalaisessa kulttuurissa, meillä Suomessa ei papeilta edellytetä partaa. Tämä tuntui kreikkalaisestani perin oudolta. Enkä tiedä mitä hän meistä luterilaisista ja pappeudestamme ajatteli.
Kreikka on rikas maa. Vaikka ajatustapani ei ehkä herättänytkään virkaveljessäni suurta intohimoa, ei minun ollut vaikea ihailla kreikkalaista ajatuksen lentoa. Kreikassa ja Roomassa joka askeleella tuoksuu historian läheisyys. Ilman kreikkalaista kulttuuria maailmamme olisi köyhä. Kreikka onkin rikas. Se pursuaa runollista ja innoittavaa filosofiaa. Monenlaista hyvää.
Kreikkalainen ajatus lentää antiikista nykyhetkeen. Ilman hellenismiä kulttuuristamme ja politiikastamme puuttuisi tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus. Aristoteleen logiikka ja Paavalin etiikka, järjen ja eettisen omantunnon ainekset, ovat nyt niin lähellämme, että tuskin muistamme niiden alkuperää.
Onnittelen kreikkalaista virkaveljeäni tästä. Kerron, että myös me Pohjolassa arvostamme kreikkalaista ajattelua vaikka julistammekin ilosanomaa ilman partaa. Yksilökeskeisyytemme, individualismimme, imimme Kreikasta. Roomalaisilta opimme käyttämään tätä ”yksilö-minäämme” kurinalaisesti.
Suomalaisen ei ole yhtään vaikeampaa kuin kreikkalaisenkaan ymmärtää antiikin luomaa suvaitsevaisuuden ajatusta. Eurooppa-päivänä on hyvä muistuttaa, että verkottumalla, vuoropuhelulla ja toisen arvostamisella voitetaan vaikeudet. Tunteen palolla ja omantunnon puhtaudella saavutetaan enemmän kuin puhtaalla järkeilyllä.
Kreikka puhututtaa nyt finanssivaikeuksillaan. Kun eduskunta hyväksyy Kreikka-lainan, se tuntuu yhteisvastuulliselta ja oikealta. Mutta vähemmän huonoja vaihtoehtojakin olisi ehkä ollut, jos olisi ollut malttia tutkia niitä. Kansalaisten on ainakin vaikea ymmärtää miksi ottaa vastuuta sellaisista asioista, joihin ei ole voinut vaikuttaa.
Tänä äitienpäivänä ajatus pyörii väkisinkin Troijan porteilla. Kreikkalaisista sankareista aikanaan sai alkunsa antiikin ”polis”, kaupunki-käsite. Kaupunki ei ole vain katuja ja rakennuksia vaan se on aina enemmän henkinen tila. Jokaisella paikalla on oma henkensä.
Varsinkin jos ajattelee polis-sanan syntyperää, voi kaupungin nähdä henkisenä horisonttina, sivilisaationa, jossa politiikka, hyvät tavat, tiede, taide, filosofia, uskonto ja koko kulttuuri luo olemassaoloomme suotuisaa pohjaa. Vaikka maaseutu on kodikas, kaupunki on kulttuurin tyyssijana ja ihmisen luovuuden luojana varsinaisesti ihmisen oikea koti. Iankaikkista elämääkin verrataan kultakaupunkiin, siis toisten seuraan, läheisyyteen, suloiseen sulautumiseen toisiimme.
Näin koko ajattelumme ja kielemme näyttäisi olevan kotoisin poliksesta, kaupungista. Voisiko länsimaista kulttuuriamme ajatella ilman kaupunkia, polista.
On oikeastaan aika kutkuttava ajatus, että vietämme Eurooppa-päivää ja äitienpäivää saman päivänä. Yhteisyys (eurooppalaisuus, Eu) ja äiti uuden elämän synnyttäjänä kuuluvat yhteen. Yksi antiikin perusidea oli erilaisuuden suvaitseminen ja keskusteluun yllyttäminen. Vuoropuhelu, dialogi, on aina keskeinen. Antiikin filosofiassa yliarvioitiin itsehillinnän mahdollisuuksia ja vastaavasti aliarvioitiin materian merkitystä.
Kreikka-keskustelussa tätä peruslausetta nyt on punnittava. Homerokselta saimme taipumuksen katsoa asioita eri puolilta, joonialaisilta taas saimme rationaalisuuden teoreettisine malleineen. Antiikissa uskontokin oli kultti-toimintaa, vasta kristinusko toi meille uskon, anteeksiantamuksen, armon ja tien uudistumiseen ilman ehtoja.
Kreikkalainen virkaveljeni lienee kanssani sama mieltä: Jumala on olemukseltaan Isä ja kirkko on äiti.
Veli-Matti Hynninen
Veli-Matti Hynninen
veli-matti.hynninen[a]kolumbus.fi
Kirkkoherra Veli-Matti Hynninen on juhlaperinteen tuntija, Juhlitaan.netin asiantuntija.
Urho Kekkonen ei unohdu