Miten ihmeessä viorolaiset oasaavatkaan olla aina meitä suomalaisia kekseliäämpiä.
Muistan miten kirjailija Jaan Kross, aina kun hänet tapasin tai hänen juhlapuheitaan kuuntelin, hätkähdytti jollakin yllätysvedolla. Silta Suomen ja Viron välille on välttämättömyys, hän vaati. Unelma sillasta oli syntynyt jo Berliinin olympialaisten jälkeen 1930-luvulla. Helsingin stadionintornista oli oleva suora linja Olevisten kirkon torniin.
Suomalaisilla ja virolaisilla ovat jo kauan olleet yhteiset linjat ja yhteiset unelmat. ”Liikkumisemme läpi ajan muistuttaa liikkumisestamme läpi tilan”, hän perusteli.
Vastaanottaessaan Loviisan rauhanpalkinnon 1996 Jaan Kross juhlapuheessaan todisti miten tärkeää kansalle on vapaus ja miten ahdistavaa on sen puute. Vasta kansojen välille rakentuva silta voi vahvistaa vapauden.
Jos lakkaamme vaalimasta virolaissuomalaista ystävyyttä alamme yhä enemmän muuttua englantia puhuvaksi turhuutta liehakoivaksi laumaksi, hän määritteli. Kross kutsui mukavuudenhaluista elämäämme ”vetelöitymiseksi” ja ihmetteli miten ”jokaisella pitää olla mersu perseen alla.”
Kalevalan 175-vuotisjuhlavuonna teemme Krossin lailla kunniaa niille, jotka ovat osanneet arvostaa perinteen ja sanan voimaa. Sanalla on painoa. Sanassa on voima. Kalevala on maailman soivin teos, joka paljastaa (lauletun) sanan mahdin. Kalevalaa on säestetty hauen luisella tai koivuisella kanteleella. Se on pannut paadet paukkumaan, kalliot tärähtelemään ja petäjät pitämään iloa.
. Elias Lönnrotin oivallus koota muinaisista ajoista kertovat runot yhteen valoi suomalaisen kansallisuuden pohjaa. Nyt juhlivat Kalevalan lisäksi 170-vuotias Kanteletar ja parituhatta vuotta vanha kansallissoittimemme kantele. Kansanrunous kattaa suomalaisen kulttuurin monet haarat. Miten köyhiä olisimmekaan ilman kalevalaista perinnettä.
Neljännes vuosisataa myöhemmin (1857-1861) virolaisten romanttinen runoelma, kasanomainen Kalevipoeg-eepos, herätti puolestaan virolaiset huomaamaan kansallisen yhteenkuuluvuuden voiman. Kalevala ja Kalevipoeg liittyvät islantilaisen Eddan ja tietenkin kreikkalaisen Iilias ja Odysseia-eeppoksen komeaan seuraan.
Oskar Kallas, Viron nuoren tasavallan ensimmäinen lähettiläs Suomessa, oli diplomaatin uransa lisäksi merkittävä perinteentutkija ja kerääjä. Hän huomasi, että oikea tapa koota kansanrunoja oli tallentaa niitä lauletussa muodossa. ”Ainoa kelvollinen aines on laulannan mukaan muistiinkirjoitettu teksti.”
Kallas tutki virolais-suomalaisia kertauslauluja, joissa esiintyi ”itkien kotiin”-kaava. Siinä epäonnen kokenut tyttö tai poika kiiruhti kotiväelle kertomaan tarinansa itkien. Kielen rakenteen tutkijana (strukturalistina) Kallas oivalsi miten paljon meissä suomalaisissa ja virolaisissa on yhteisiä kielellisiä piirteitä ja tapoja. Nykyään kai pitäisi sanoa, että me suomalaiset ja virolaiset olemme samiksia.
Niin kuin kansanrunot ovat Karjalan lahja Suomen kansalle, ovat eri puolilta Viroa kerätyt runot vahvistus Viron kansalle. Virolaisten Lönnrot, Friedrich Robert Faehlman, teki ensimmäisen luonnoksen Kapelvipoegiksi. Toinen virolainen kasanperinteen suuri nimi, Jakob Hurt, oli valistunut pappismies, joka organisoi laajan kansanrunouden keruun.
Kalevalaisen runomitan koodi on olennainen osa suomalaisuutta. Virossa, suomessa, karjalassa ja vatjassa on jo 2500 vuoden ajan painettu mieleen asioita runollisesti. Tapamme ilmaista itseämme, käyttää sanoja, laulaa lauluja ja tervehtiä toisiamme on hauskalla tavalla yhteistä.
Ei siis ihme, että Virossa käydessämme tunnemme olevamme kotonamme ja päinvastoin. Elämäntunne on yhteistä aina siellä missä uskallamme olla aitoja, hyväksyviä ja toisiamme arvostavia.
Virolainen sanoo: ”Käbi ei kuku kännust kaugele.” Ja me suomalaiset tarkoitamme samaa kun sanomme: ”Ei omena puusta kauas putoa.”
Veli-Matti Hynninen
veli-matti@hynninen.info
Veli-Matti Hynninen
veli-matti.hynninen[a]kolumbus.fi
Kirkkoherra Veli-Matti Hynninen on juhlaperinteen tuntija, Juhlitaan.netin asiantuntija.
Urho Kekkonen ei unohdu